Kun mikään ei riitä...

Miten vaikeaa onkaan lohduttaa toista kärsimyksissään.... käsinkoskettavaa.... kun toisella on  raastava ahdistus rinnassa. Tuntuu, että mikään ei riitä. Lääkärin sanat painavat mieltä, mieleen hiipii aina jostain välillä ajatus, entä jos tämä olikin tässä.... Juuri tätä varten olen vuorotteluvapaalla, voin tarjota olkapäätä ja rutistaa lähelle, kun hänellä on paha olo. Sanoja tärkeämpää on läsnäolo. Välillä on kaikki "hyvin"... pikkuisen aamupäivävierailu ja ulkoilu nukenvaunuja työnnellen. Tältä pikkuiselta satelee halauksia ja suukkoja pyytämättä. Aaah.. balsamia haavoille.  Iltapäivällä vietämme ystävien kanssa tuntikausia ihanaa laatuaikaa. Illansuussa pikkumiehen sählyharkat hallilla ja piipahdus vielä hulluilla päivillä ja jo autossa tulee itku. Ei auta puhua "järkeä", jonka mies tulkitsee rähjäämiseksi, kun puhun pontevasti toivon ylläpitämisestä ja positiivisen mielialan tärkeydestä. Paha olo purkautuu kotona voicea katsellessa ihan parkumiseksi molemmilta. En itkeä pillitä jatkuvasti, vaan vahvuuteni on löytää arkeen iloja pienistäkin asioista. Eilen huomasin kevään saapuneen pihallemme, ensimmäiset krookukset nostavat päätään lähes metrin korkuisen lumikinoksen viereltä. Löydöt hulluilta päiviltä ja kirppikseltä saavat ajatuksia pois ikävistä asioista ja piristävät hetkeksi, mutta parasta nyt on kuitenkin yhdessäolo, olla käytettävissä, kun tarvitaan.