Potilas jo jalkeilla...kiersimme nonta kierrosta rollaattorin avulla osaston ympäri. Oikea tutustumisajo...huoneiden ovet auki...potilailla ei minkäänlaista intimiteettisuojaa. Eräs potilas itki käytävällä ja toinen poitilas lohdutti häntä...en tiedä miksi. Letkuja...tiputusta...virtsapussi. ..miehellä kaikki kärryssä mukana. Huoneessa parranajoa..hampaiden pesua...virkistymistä. Epiduraali oli ollut aamupäivällä huonosti paikallaan ja puuduttanut vain pienen osan vatsaa...väärästä kohtaa, anestesialääkäri oli käynyt korjaamassa tilanteen. Happiviikset olivat olleet kiinni nenässä....mutteivät liitettyinä mihinkään toisesta päästä. Juomaksi vettä ja mehua sekä JÄÄTELÖÄ! ...tyhjään vatsaan. Autschh! Ravitsemustiede ja koululääketiede eivät totisesti kohtaa. Kipuja haavan alueella ja lennossa tuli kipulääkettä.Olisin odottanut hoitajilta lämpöisempää suhtautumista meihin omaisiin...onhan tämä elämässämme suurimpia vastoinkäymisiä, tämä koko sairaus....kukaan ei edes tervehdi.... kysy....sano mitään....Ymmärrän, jos tilat ovat väliaikaiset, mutta kohtelun ei tarvitse olla. Hmmm!!!.Näinköhän jossain palautelaatikon! Miehellä kova kiire jo kotiin, mutta pääsee vasta kun selviää ilman kipulääkitystä....ymmärrän, ymmärrän...Päätän alkaa pitää kehostani parempaa huolta, ettei minun ikinä IKINÄ tarvitsi maata täällä. Ainoa valopilkku oli poislähtiessäni aulan kattoikkunasta näkyvä auringon valo. En mä pyydä liikoja...pyydän palan taivasta... potilaille, jotka ovat menettäneet paljon...oman terveytensä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti