Olin Jumalan pieni enkeli,
vähän ylpeä oikeastaan.
Minä katselin salaa hymyillen
alas tähdistä kansaa maan.
Olin Jumalan pieni enkeli,
mutta hyvin oikullinen.
"Käy korviini" usein huokailin,
"humu mahtava taivaitten",
Niin vihdoin Jumala vihastui
minut heittäen taivaasta.
Läpi äärettömyyksien putosin
sydän kurkussa.
Ja silmin kauhusta suljetuin
jäin maahan makaamaan,
-ei siellä elää, käsitin sen,
voi enkeli milloinkaan.-
Ja kärsin ja odotin kuolemaa,
joka viipyi, viipyi vaan.
Niin kunnes vaaleten ymmärsin:
voin elää päällä!
Minä itkin ja huusin, ja lopulta
luo ihmisten taivalsin,
söin, rauhotuin,
irrotin siipeni pois
ja voin mitä parhaimmin.
Tämä Saima Harmajan runo ...Joka kodin runokirjasta, on yksi ihan lemppareistani...tuo tunteiden koko skaala viehättää....ja siivet on muistona matkasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti